Luonto vrt. vankeus

Lea Lastikka totesi  Huomenta Suomi -lähetyksessä, että luonnossa menehtyy huomattavasti enemmän eläimiä kuin tuotantotiloilla. Tällä hän perustelee sitä, että tuotantotiloilla eläimiä voi kuolla, ”koska se kuuluu tähän elämään.” Tiloilla menehtyy noin 3 % linnuista ennen teurastusta.

On totta, että luonnossa kuolee isojakin määriä lintuja vuodessa. Hippiäisistä jopa 90 % saattaa kuolla kovina pakkastalvina, harakoista 10-20 %. Eläimet paleltuvat kuoliaaksi, näkevät nälkää, kuolevat tauteihin tai jäävät pedon kynsiin.

Otetaanpa taas lemmikkiesimerkki. Ostan 140 neliöisen omakotitalon johon laitan viemäröinnin joka huoneeseen. Hankin sinne 1000 kissaa, joista kukin painaa seitsemän viikon päästä noin 5 kiloa. (vrt. broilereita on suositusten mukaan 35kg/m2). Kissoista kuolee 3 % eli 30 seitsemän viikon sisällä.

Osa kuolee nälkään, sillä jotkut kissoista ei kasva muiden tahdissa, eivätkä ylety vesinippoihin. Osa kuolee sydänpysähdyksiin. Osan tapan, sillä näen, että niiden jalat ovat vääntyneitä, käpälät murtuneita tai niillä on vesipöhöä tai niveltulehduksia. Osaa kituvista en huomaa, joten nämä kissat elävät esimerkiksi jalat vääntyneinä lajitovereidensa alla koko lyhyen elämänsä. Lopuista 970 kissasta noin puolet kärsii jonkinasteisista jalkaongemista.

Raadollinen esimerkki, eikö totta? Mutta broileritiloilla arkipäivää.

Luonnossa eläimillä on edes mahdollisuuksia yrittää selviytyä. Petoa voi päästä pakoon. Voi huolehtia mahdollisimman hyvin poikasista, jotta ne selviytyisivät aikuisiksi. Voi rakentaa itselleen ja perheelleen lämpimän ja turvallisen pesän. Muuttolintu voi lentää etelään kun päivät lyhenevät ja pohjoistuuli alkaa varoittaa talven tulosta.

Mutta mikä oleellisinta: voi nauttia elämästä.

Otetaan vertailuksi esimerkiksi tämä varis, joka laskee ”lumilaudallaan”:

Se selvästi nauttii elämästään. Sen jokainen päivä on erilainen. Erilaista ruokaa, erilaisia kohtaamisia, erilaisia leikkejä, erilaista säätä, mahdollisesti vähän eri maisemiakin.

Katso sitten tätä broileritilaa. Näetkö nautintoa? Näetkö iloa, vapauden riemua?

broilerihalli

Kuva: tehotuotanto.net

Ihminen vie munat kanaemoilta. Laittaa munat hautomakoneeseen. Vie pienet vastakuoriutuneet poikaset kasvatushalliin. Ottaa tällöin vastuun koko linnun elämästä. Voiko silloin verrata luontoon?

Voinko sanoa, että voin pitää tuhatta kissaa 140 neliön kokoisessa omakotitalossa ja viitata kintaalla niille 30:lle kärsivälle ja kuolleelle, koska luonnossa eläimiä kuitenkin kuolee enemmän? Eikö minulla pitäisi olla vastuu niistä eläimistä, jotka vangitsen, jotta niitä ei kituisi kuoliaaksi? Miten se onnistuu, jos kissoja on 1000? Entä silloin, kun lintuja on 100 000?

Kun olin töissä broilerihallissa, löysin joka päivä kymmeniä kituvia eläimiä, jotka sitten tapettiin. En varmasti löytänyt kaikkia. Tilallinen, jonka silmän pitäisi olla harjaantuneempi kuin minun, löysi kituvia melkein kymmenen kertaa vähemmän.

 

P.S. Pakko vielä saivarrella: Lastikka mainitsi, että luonnossa kymmeniä prosentteja eläimistä ei näe päivänvaloa kuin muutamia päiviä. Suomessa 100 % broilereista ei koskaan näe päivänvaloa, ellei lasketa mukaan sitä vaihetta, kun linnut pakataan teurasautoon.

P.P.S. Mikäli katsoitte Huomenta Suomi lähetyksen loppuun, viittasin tutkimukseen, jonka mukaan noin puolet broilereista kärsii jalkaongelmista. Kyseessä oli Welfare Quality -tutkimus, jonka mukaan 10-30 % broilereista kärsii kivuliaista jalkasairauksista. Suomessa tehdyssä ensimmäisessä broilerien Welfare Quality -arvioinneissa 50,4 % linnuista sai arvosanan 3 kävelytestissä, mikä tarkoittaa ”ilmeistä epänormaaliutta, vaikuttaa liikkumismahdollisuuteen” (käännetty WQ-ohjeista: obvious abnormality, affects ability to move). Vakavampia arvosanoja 4-5 sai 0,6 % linnuista (Lähde: Siipikarjaliiton lehti Suomen siipikarja 3/2013). EFSAn (European Food Safety Authority) raportissa arvosana 3 luokitellaan tasoksi, joka voi jo aiheuttaa linnulle kipua ja epämukavuutta.

Mainokset

Sanavalintoja

Jotkut ovat kimpaantuneet kirjastani sekä toisesta blogitekstistäni, jossa kutsun vasikoita poikasiksi. ”Tekis mieli kyseenalaistaa kys. kirjailijan ”pätevyys” ja ”ammattitietoisuus”, kun näin tekstissä lehmien poikimia VASIKOITA sanotaan ”POIKASIKSI””, kirjoittaa vihastunut henkilö eräällä keskustelupalstalla.
1387448_68429480

Tottakai tiedän, että lehmän poikanen on vasikka. Tiedän myös, että lehmä poikii, sika porsii, ihminen synnyttää. Käytän silti kirjassani välillä sanaa synnyttää. Käytän myös sanaa äitilehmä ja emo.

Miksi? Ehkä siksi, että se on jonkunlainen ”vastaisku” sille, miten eläintuotantopiireissä eläimistä puhutaan. Niissä eläimistä käytetty kieli on omanlaistaan. Eläin on eläinaines. Kituvat broilerit ovat karsittavia. Kun lehmä erotetaan vasikastaan, se vieroitetaan. Teuraaksi menevät eläimet eivät ole enää edes eläimiä vaan teuraita. Jos eläimille on langetettu tappotuomio, eläimet menevät poistoon. Jos eläin tapetaan tilalla, se menee Honkajoelle.

Mistä tämä johtuu? Ehkä tilallinen ei itsekään halua ajatella tapattavansa eläintä, vaan vain poistavansa sen? Eikä ole mukavaa puhua kituvista eläimistä, vaikka linnulla olisi jalka 90 asteen kulmassa tai siipi murtunut. Kyllähän karsittava tai poistettava kuulostaa kauniimmalta kuin kituva tai tapettava.

Kielikuvat eivät jää pelkästään tuotantotiloille: Esimerkiksi metsästyksessä eläimiä kaadetaan tai poistetaan luonnosta. Ihmisistä puhuttaessa samanlaisia vähäteleviä sanoja on paljon vähemmän. Esimerkiksi sodassa ihmisiä kaatuu.

Itsekin huomasin kirjoittaessani, että olisin mieluummin käyttänyt pahoissa kohdissa passiivia kuin aktiivia. Esimerkiksi kuvaillessani teurastusta tai eläimen lyömistä, kirjoitin teon ensin passiiviin, sillä ajattelin, etten halua loukata ihmistä ja kirjoittaa, että hän on tehnyt jotain sellaista. Sitten jälkikäteen muutin passiivin aktiiviksi monessa kohtaa kun järkeilin, että esimerkiksi teurastaja kuitenkin kokee tekevänsä oikein nylkiessään eläimen, joten voin minä kirjoittaa että nimenomaan hän on sen tehnyt. Tämä tunne tuli vaikka kirjoitinkin kaikki nimettöminä. Omituista.

Miksi poikanen-sanan käyttö herättää vihaa ja saa jonkun kyseenalaistamaan kaiken muun tietoni? Ehkä se johtuu siitä, että ”poikanen” herättää sanana enemmän myötätuntoa kuin ”vasikka”, sillä se on poika-sanan hellittelymuoto. Poikanen-sana tuo eläimen lähemmäs ajatusta, että eläimellä on äiti, emo. Jos kyse olisi pelkästä kielioppivirheestä, ei se aiheuttaisi samanlaista vihaa. Nyt eläin halutaan mahdollisimman kauas siitä ajatuksesta, että sillä olisi emo, joka sitä kaipaa.

Sitä paitsi, ei se poikanen virhe ole. Kyllä se nyt vain niin on, että vasikka on lehmän poikanen, lapsi. Vaikkakin Kotimaisten kielten keskuksen nettisivujen mukaan ”silloin kun jälkeläisellä on lajikohtainen nimitys, yleisnimityksiä poikanen, poika, pentu, penikka ei ole tapana käyttää sen rinnalla.” Kuitenkin, mikäli se sopii tekstin tyylilajiin, sitä voi käyttää, vastattiin vielä puhelimitse kyseisestä laitoksesta.

Kenen syy?

Vierailin muutama vuosi sitten avointen ovien päivänä turkistarhalla. Jutellessani tarhaajan kanssa hän oli vilpittömästi pahoillaan siitä, että hän hoitaa eläimiä parhaansa mukaan, mutta silti hänen elinkeinoaan arvostellaan. Jotkut kyläläiset jopa lopettivat tervehtimisen seuraavana päivänä, kun julkisuuteen oli tullut salaa kuvattua materiaalia turkistarhoilta.

Todennäköisesti tarhaaja hoitikin eläimiä niin hyvin kuin niissä puitteissa hän nyt voi hoitaa. Ja niin tekee todennäköisesti iso osa muistakin eläintilallisista. Mutta koska puitteet ovat mitkä ovat, hoito ei takaa eläinten hyvinvointia.

1145720_90221289

Otetaanpa esimerkki. Mitäpä jos hankkisin neljä labradorinnoutajaa ja laittaisin ne kaikki neljän neliön kylpyhuoneeseen. Napsauttaisin valot päälle aamuisin ja sammuttiaisin ne iltaisin. Ruokkisin eläimet kahdesti päivässä ja vettä olisi tarjolla koko ajan. Korjaisin ulosteet (ne mitä nyt siinä tilassa saisi korjattua). Antaisin koirille leikkikaluksi pallon. Kutsuisin eläinlääkärin jos koirat satuttaisivat itsensä tai toisensa.

Mitä tapahtuisi siinä vaiheessa?

Aivan oikein, siinä vaiheessa eläinlääkäri kutsuisi paikalle ehkä poliisin ja saisin rikossyytteen. Tai ainakin antaisi ukaasin, että jos en päästä koiria pois kylpyhuoneesta saan rikossyytteen. Minä olisin tehnyt parhaani, mutta silti koirat olisivat apaattisia ja mahdollisesti tappelisivat keskenään. Liukastelisivat märällä lattialla ja olisivat ulosteen tahrimat. Ilmastoinnista huolimatta nämä mielettömän tarkkahajuiset eläimet joutuisivat viettämän elämänsä kammottavassa löyhkässä.

Suomessa elää tällä hetkellä miljoonia eläimiä samankaltaisissa olosuhteissa. Enkä puhu nyt koirista (joita ikävä kyllä varmasti myös on), vaan sioista, naudoista ja kanoista.

Kenen syytä tämä kaikki on? Eläintilalliset tekevät parhaansa, mutta eläimet voivat huonosti. Siat purevat karsinoitaan tai toisiaan, kanat nokkivat toisiltaan höyheniä ja lehmät jumittavat paikoillaan 8-10 kuukautta vuodessa.

”Kuluttajat”, sanovat lainlaatijat. Eläintuotteista ei suostuta maksamaan tarpeeksi. ”Tilalliset”, toteavat kuluttajat. ”Lainlaatijat”, toteavat tilalliset. Sitten syytellään puolin ja toisin kaikkia osapuolia ja noidankehä on valmis.

”Eläinkäsitys”, sanon minä.

Ihmisten eläinkäsitys on osittain jäänyt johonkin 1600-luvulle. Aikaan, jolloin todettiin, että eläimet olivat koneita eivätkä tunne kipua. Tällöin ajateltiin, että hakatun koiran huuto todisti yhtä paljon kivusta kuin urkujen ääni todisti soittimen kivusta.

Balcomben ”Eläimellinen nautinto” -teoksessa Peter Singer kuvaa alkusanoissa psykologian laitosten ajatusmaailmaa vielä 1960-luvulla:  ”Jos silloin esitti, että eläin, jolle annettiin sähköshokki, tunsi kipua, syyllistyi antropomorfismiin, eläinten liialliseen inhimillistämiseen, kuolemansyntiin. Shokki kuvattiin sen sijaan ”aversiiviseksi ärsykkeeksi”, josta eläin siirtyi tai ainakin pyrki siirtymään pois. Jos oli tabu sanoa, että eläin tunsi kipua, niin mieleen ei edes juolahtanut todeta, että ne saattaisivat kokea mielihyvää.”

2010-luvulla on päästy hieman pidemmälle, mutta ei vielä tuotantotiloille ja lainlaatijoiden pöydälle saakka. Labradorinnoutaja neliön kokoisessa haisevassa tilassa on monelle kauhistus, sikaloissa sioille se on arkipäivää. Tarvitsemme kokonaista kulttuurillista muutosta, jotta myös tuotantoeläimet pääsevät pois siitä roolista, johon ihminen on ne pitkässä historiassa alistanut.

Yksittäistapaus, mätä omena, yksittäistapaus…

Olen sanonu monessa mediassa, etteivät eläintilojen ongelmat ole yksittäistapauksia. Tämä on aiheuttanut kiukkua joissakin ihmisissä. Jotkut ovat suorastaan loukkaantuneet.  Ei kaikilla tiloilla ole ongelmia! Nyt mustamaalataan kaikki suomalaiset tilalliset ja tuotanto siirtyy sitten ulkomaille!

Ehkä vastaiskuna sanomisilleni on perustettu Facebook-ryhmä ”Avoin kuvapäiväkirja maaseudun tuottajilta”. Arvostan avoimuutta, mutta missä ovat kaikki sikalat, parsinavetat, broilerihallit ja kanalat?  Entä saisinko videokuvaa myös lehmästä, joka etsii vasikkaansa joka siltä on viety?

No, mutta onhan niitä hyviäkin tiloja! Meidän kaikilla lehmillä on nimet! Ne ovat kuin työkavereita! Perheenjäseniä!

Minulla on vähän eri käsitys työkavereista ja varsinkin perheenjäsenistä. Minä en popsi suuhuni työkavereitani, eikä onneksi kukaan työkavereista ole halunnut teurastaa minua, vaikka välillä tuottavuuteni onkin laskenut.

Mitä Mansikki ajattelee siitä, että sillä on nimi, mutta eläin on kiinni parressa kuukaudesta toiseen? Onko sillä loppujen lopuksi väliä, onko sen nimi Mansikki vai lehmä numero 205, jos elämä kuitenkin on kurjaa?

Ai niin, eiväthän kaikki lehmät ole parressa. On olemassa myös niitä hyviä tiloja. Pihattoja, joissa lehmät pääsevät aina ulos, myös talvisin. (Ne muuten ovat niitä kuuluisia yksittäistapauksia!) Mitenkäs niissä, lehmät pidetään autuaasti vanhuuteen saakka ja vasikka saa käyskennellä emonsa kanssa niin kauan kunnes lehmä vieroittaa poikasensa…Ai niin, niillä hyvilläkin tiloilla maito menee ihmisille eikä vasikoille.

utareliivit2 (640x480)

Sirkka-Liisa Anttila sivusi tänään kirjaani Studio 55 -ohjelmassa (kohta 15.30.) Sen  lisäksi, että hän vähätteli tytöttelemällä minua,  varhaisessa keski-iässä olevaa naista, hän myös halveerasi ihmisiä, joiden tiloilla olin harjoittelussa tai joissa on käyty salakuvaamassa. Anttilan mukaan tiloilla on ongelmia silloin, kun isäntä tai emäntä on burn outin partaalla.

Uupumusta on silloin, kun eläimet jätetään ruokkimatta, lanta ajamatta, sorkat hoitamatta. Silloin, kun pihaan kaartaa eläinsuojeluvalvoja ja poliisi. En huomannut tällaista uupumusta tai muuta vastaavaa yhdelläkään tilalla. Suurimmalla osalla tiloista asiat hoidettiin suurimmaksi osaksi lain kirjainta noudatten. Ongelma onkin, ettei se riitä.

Esimerkiksi sillä tilalla, jossa emakko oli kääntymisen estävässä häkissä iso lapapaise aukinaisena, noudatettiin lakia. Sillä sikatilalla, jossa karsinoissa oli kahdeksan sikaa kymmenellä neliöllä (lain mukaan olisi voinut olla tuplasti enemmän) , ja virikkeenä 30 sentin metalliketju, kehui eläinlääkäri, että sikalassa on alhaisempi kuolleisuus kuin muualla ja hylkyjä teurastamossa oli tullut vähemmän kuin muilla tiloilla keskimäärin.

Siinä navetassa, jossa vasikka yritti pomppia karsinassaan, muttei mahtunut, noudatettiin lakia.

Siinä kanalassa, jossa kanojen takamus loisti punasena höyhenpuvun puutteesta ja kynnet olivat kuin noita-akalla, noudatettiin lakia.

Harjoittelijoita tuskin päästetään tiloille, joissa eläinsuojelulakia rikotaan selvästi. Tiloille, joissa on tätä Anttilan mainitsemaan uupumusta. Ikävä tosiasia on, että lakia noudatetaan, mutta eläimet voivat silti pahoin. Elisa Aaltola ja Birgitta Wahlberg kirjoittavat Helsingin Sanomien vieraskynässä ”On syytä muistaa, että eläinsuojelulait keskittyvät ”tarpeettoman kärsimyksen” ja ”sallitun kärsimyksen” välisen rajan vetämiseen. Lainsäädäntö ei siis kyseenalaista eläimen kärsimystä sinänsä vaan keskittyy kärsimyksen sääntelemiseen taloudellisten intressien rajoissa.”

Miltä tuntuu esimerkiksi sikatilalliselta, jonka tilalla on käyty kuvaamassa, kuulla että hän on uupunut, burn outin partaalla ja siksi eläimet voivat huonosti? Tai että hän on alan ”mätä omena”? Että sinä olet vain yksittäistapaus, muut ovat paljon parempia? Vaikka tämä tilallinen tietää, että muissa sikaloissa asiat ovat melko samalla tavalla.

Kyse ei ole yksittäistapauksista, kyse ei useinkaan ole uupumisesta, vaan tavallisesta arjesta suomalaisilla eläintiloilla.  Arjesta, jossa eläimen arvo mitataan rahassa.

cropped-salainenpaivakirja_luonnos.jpg

Potkut ja lyönnit

Julkkareista on nyt aikaa melkein parisen viikkoa. On aika ruotia mediaa ja jatkaa pohdintaa tässä blogissa.

STT:n uutinen levisi laajalle. ”Uutuuskirja: Eläinten lyöminen ja potkiminen yleistä tiloilla”, otsikoi mm. Aamulehti, Turun Sanomat ja Etelä-Suomen Sanomat. Samaan aikaan mtv:n uutisissa MTK:n edustaja  sanoi, ettei ole nähnyt tuottajien käyttävän sähköpiiskaan sitten 1980-luvun. Hieman myöhemmin kuitenkin Sikayrittäjien puheenjohtaja Martin Ylikännö, tilallinen itsekin, myönsi kirjani julkkareissa, että sähköpiiska on oikein käytettynä oiva apuväline eläimiä siirrettäessä. Se ei kuulemma aiheuta tarpeetonta kipua.

Mielenkiintoisia nämä etujärjestöjen ja itse tilallisten väliset ristiriidat puheissa. Niitä saa kuulla myös silloin, kun media suoltaa ulos salakuvausten materiaalia. Etujärjestöt hokevat ettei meillä ole tuollaista, kun taas tilalliset samaan aikaan toteavat, että sehän on ihan tavallista.

Kun seuraa eri nettikeskusteluja, voi huomata, että monella eläintilalla eläimiä on ”pakko” lyödä. Mitä se kertoo eläintuotannosta?

Toiset sanovat, että on pakko lyödä, koska sonni tulee päälle (itsepuolustus) tai koska lehmällä on poikimahalvaus ja se on pakko saada ylös. Toiset myöntävät, että on pakko lyödä, koska ei sitä ehdi koko päivää odottelemaan että arvon lehmä menee eteenpäin. Sen sijaan eläintilallinen  Mikko Välttilä ohjeistaa blogissaan: Jos 250-kiloinen emakko ei liiku, voi itse mennä kahville. Tauon jälkeen sika ehkä liikkuukin.

Näkemissäni tuotantotiloilla väkivallassa ei ollut kertaakaan kyse itsepuolustuksesta. Ei menty kahville, kun sika ei suostunut liikkumaan, vaan lyötiin. Kun lehmällä oli jalka kipeä eikä se olisi halunnut nousta lypsylle, lyötiin vähän kovempaa. Kun teurasautoon oli kiire, lyötiin sähköpiiskalla eläintä, joka oli menossa jo eteenpäin muutenkin. Koetilanteessa opettaja käski minun lyömään porsimiskarsinassa makaavaa sikaa, jotta se nousisi ylös. Harvassa olivat ne tilat, joilla ei lyöty. Kun en suostunut lyömään, naureskeltiin tai paheksuttiin. Joissain paikoissa tuntui,  ettei työtä voi tehdä lyömättä tai potkimatta.

soposika (640x480)

Lyönnit ja potkut, jotka kuitenkaan eivät olleet jokapäiväisiä joka tilalla, eivät olleet pahinta väkivaltaa eläimille. Pahinta oli itse vankeus. Se, ettei pysty vaikuttamaan omaan tilaansa mitenkään. Kun on porsimisaika, on porsittava häkissä, jossa ei pysty kääntymään edes ympäri. Elämä koostuu monella tilalla karsinasta, jossa on tilaa eläimen koon verran tai hieman enemmän. Kun teurastauto tulee, on kuoltava.  Pakomahdollisuutta ei ole. Ei mitään mahdollisuutta selvitä hengissä. Ihminen päättää kaikesta. Syntymästä, kuolemasta ja kaikesta siltä väliltä.