Kenen syy?

Vierailin muutama vuosi sitten avointen ovien päivänä turkistarhalla. Jutellessani tarhaajan kanssa hän oli vilpittömästi pahoillaan siitä, että hän hoitaa eläimiä parhaansa mukaan, mutta silti hänen elinkeinoaan arvostellaan. Jotkut kyläläiset jopa lopettivat tervehtimisen seuraavana päivänä, kun julkisuuteen oli tullut salaa kuvattua materiaalia turkistarhoilta.

Todennäköisesti tarhaaja hoitikin eläimiä niin hyvin kuin niissä puitteissa hän nyt voi hoitaa. Ja niin tekee todennäköisesti iso osa muistakin eläintilallisista. Mutta koska puitteet ovat mitkä ovat, hoito ei takaa eläinten hyvinvointia.

1145720_90221289

Otetaanpa esimerkki. Mitäpä jos hankkisin neljä labradorinnoutajaa ja laittaisin ne kaikki neljän neliön kylpyhuoneeseen. Napsauttaisin valot päälle aamuisin ja sammuttiaisin ne iltaisin. Ruokkisin eläimet kahdesti päivässä ja vettä olisi tarjolla koko ajan. Korjaisin ulosteet (ne mitä nyt siinä tilassa saisi korjattua). Antaisin koirille leikkikaluksi pallon. Kutsuisin eläinlääkärin jos koirat satuttaisivat itsensä tai toisensa.

Mitä tapahtuisi siinä vaiheessa?

Aivan oikein, siinä vaiheessa eläinlääkäri kutsuisi paikalle ehkä poliisin ja saisin rikossyytteen. Tai ainakin antaisi ukaasin, että jos en päästä koiria pois kylpyhuoneesta saan rikossyytteen. Minä olisin tehnyt parhaani, mutta silti koirat olisivat apaattisia ja mahdollisesti tappelisivat keskenään. Liukastelisivat märällä lattialla ja olisivat ulosteen tahrimat. Ilmastoinnista huolimatta nämä mielettömän tarkkahajuiset eläimet joutuisivat viettämän elämänsä kammottavassa löyhkässä.

Suomessa elää tällä hetkellä miljoonia eläimiä samankaltaisissa olosuhteissa. Enkä puhu nyt koirista (joita ikävä kyllä varmasti myös on), vaan sioista, naudoista ja kanoista.

Kenen syytä tämä kaikki on? Eläintilalliset tekevät parhaansa, mutta eläimet voivat huonosti. Siat purevat karsinoitaan tai toisiaan, kanat nokkivat toisiltaan höyheniä ja lehmät jumittavat paikoillaan 8-10 kuukautta vuodessa.

”Kuluttajat”, sanovat lainlaatijat. Eläintuotteista ei suostuta maksamaan tarpeeksi. ”Tilalliset”, toteavat kuluttajat. ”Lainlaatijat”, toteavat tilalliset. Sitten syytellään puolin ja toisin kaikkia osapuolia ja noidankehä on valmis.

”Eläinkäsitys”, sanon minä.

Ihmisten eläinkäsitys on osittain jäänyt johonkin 1600-luvulle. Aikaan, jolloin todettiin, että eläimet olivat koneita eivätkä tunne kipua. Tällöin ajateltiin, että hakatun koiran huuto todisti yhtä paljon kivusta kuin urkujen ääni todisti soittimen kivusta.

Balcomben ”Eläimellinen nautinto” -teoksessa Peter Singer kuvaa alkusanoissa psykologian laitosten ajatusmaailmaa vielä 1960-luvulla:  ”Jos silloin esitti, että eläin, jolle annettiin sähköshokki, tunsi kipua, syyllistyi antropomorfismiin, eläinten liialliseen inhimillistämiseen, kuolemansyntiin. Shokki kuvattiin sen sijaan ”aversiiviseksi ärsykkeeksi”, josta eläin siirtyi tai ainakin pyrki siirtymään pois. Jos oli tabu sanoa, että eläin tunsi kipua, niin mieleen ei edes juolahtanut todeta, että ne saattaisivat kokea mielihyvää.”

2010-luvulla on päästy hieman pidemmälle, mutta ei vielä tuotantotiloille ja lainlaatijoiden pöydälle saakka. Labradorinnoutaja neliön kokoisessa haisevassa tilassa on monelle kauhistus, sikaloissa sioille se on arkipäivää. Tarvitsemme kokonaista kulttuurillista muutosta, jotta myös tuotantoeläimet pääsevät pois siitä roolista, johon ihminen on ne pitkässä historiassa alistanut.

Mainokset