Mikä on elämän tarkoitus?

Olin eilen vieraana keskustelutilaisuudessa Kouvolassa. Tilaisuuteen oli tullut joukko tilallisia, jotka kiivaasti puolustivat elinkeinoaan.

Näytin tuotantoeläinten turvakodissa olevan sian kuvaa. Siinä possu köllöttelee tyytyväisenä mutalammikossa, jonka se on itse kaivanut ja johon minä olen lisännyt vettä.OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksi tilallisista tivasi merkitsevä ilme kasvoillaan, onko kyseinen sika lemmikki. Onko, onko? Kun sanoin sen elävän turvakodissa, totesi tilallinen, että se on siis lemmikki.
Kyseessä on siis iso karju, ei mikään minipossu.

Yle uutisoi eilen lampaista otsikolla ”Kesälampaan tehtävä on kasvaa syksyn lihapadaksi”.
”Syksyllä kesälammas päätyy pataan tai pakastimeen, joka on lampurin mukaan liian monelta unohtunut totuus. Söpö karitsa on tarkoitettu kasvamaan ihmisen ravinnoksi”, artikkeli jatkaa.

Miten niin on tarkoitus? Kuka on tarkoittanut? Kuka on antanut sen tehtävän? Miksi?

Kukaan muu ei sitä tarkoitusta ole antanut kuin ihminen. Mikäli ihminen olisi keksinyt lampaan olevan lemmikki, sitä ei tapettaisi sen takia, että ihmiset haluavat syödä sen lihaksia.

Eläinsuojelulainsäädäntökin asettaa jopa saman lajiset eläimet eri asemaan sen mukaan, mihin ne syntyvät. Mikäli kettu syntyy eläintarhaan, sillä on oltava tilaa 600 m². Mikäli turkistarhalle, riittää 0,8 m². Jos kettu syntyy luonnossa, sen saa pyydystää julmasti jalkanarulla, mutta sitä ei saa vangita pidemmäksi aikaa. Ketun luonnollinen reviiri on noin 20 km².

Eläimen tarpeet ovat samanlaiset riippumatta siitä, mihin se syntyy. Sika tarvitsee mutakylpypaikan riippumatta siitä elääkö se tuotantolaitoksessa vai turvakodissa. Kun sian päästää tehotuotantolaitoksesta vaikka metsään, se osaa rakentaa itselleen lämpimän pesän. Kun kanan päästää häkistä pois, se osaa munia suojaisaan paikkaan ja se alkaa kylpeä hiekassa, kuten tässä videossakin näkyy. Tuotantolaitoksissa niillä ei vain ole näihin oleellisiin asioihin useimmiten mahdollisuutta.

Mikä oikeus ihmisellä on osoittaa jokaisen eläimen elämän tarkoitus?

Toisessa Ylen uutisissa lampaiden elämä on mitätöity jo kohdussa: jopa vielä sikiöasteella olevia karitsoita kutsutaan pääsiäispaisteiksi. Kolmannessa Ylen uutisessa maitotilallinen kertoo lehmän olevan ”toimiva”, joten se saattaa yltää maitomäärässä vielä 150 000 kiloon.

Samaisessa eilisessä keskustelutilaisuudessa eräs tilallinen sanoi, ettei häntä ole kasvatettu siihen, että eläimiä pidettäisiin koneena. Ei ole opetettu, että tuossa on tuo tuotantolaitos ja siellä on koneita.

Vaikka ei olisi erikseen opetettu, että eläimet ovat koneita, kielenkäyttö ja asenteet kertovat paljon. Kuten sen, että eläimiä kutsutaan paisteiksi ja niille läntätään otsaan heti niiden elämän tarkoitus, joka on olla pelkästään ihmisen hyödyke. Minä näen lammasta katsellessani tuntevan eläimen, jonka elämän tarkoitusta minulla ei ole oikeutta määrittää. Joku muu näkee saman lampaan nähdessään paistin. Siinä on aika iso ero, pitääkö eläintä arvokkaana sen itsensä vuoksi vai sen ominaisuuden, kuinka paljon lihaksia/munia/maitoa se tuottaa.

Entä luomueläimet?

Monet toimittajat ovat kysyneet, mikä olisi ratkaisu: Ihmiset kuitenkin syövät lihaa. Oletettavasti he haluaisivat minun suosittelevan luomulihaa.

En kuitenkaan pysty enkä halua suositella niin. En halua kehottaa ketään tappamaan eläimiä pelkästään makunautinnon takia. En, vaikka eläin olisi kirmaillut vapaana koko elämänsä.

Olen käynyt tässä vuosien saatossa yhdellä luomulypsytilalla, parilla luomulihakarjatilalla sekä luomusikalassa ja -kanalassa. Sikalassa emakot pääsivät ulos, mutta sekin oli asfalttipiha. Asfaltin päällä oli turvetta, mutta ei kunnon tonkimiseen saatikka rypemiseen saakka. Karjuporsaat kastroitiin ilman puudutusta.

sika

Luomusika asfalttipihalla

Kanalassa oli tuhansia kanoja. Kanat pääsivät kyllä kesäisin ulos, mutta kaikki eivät uskaltaneet mennä, sillä kanat ovat arkoja ja niitä oli niin paljon ja ahtaasti. Lisäksi kukkotiput oli tietenkin jo tapettu silppurilla tai kaasulla – niillähän ei munantuotanossa tee mitään.

luomukanala6 (640x480)

Kana pystyy tunnistamaan enintään noin 80 lajitoveriaan. Luomukanalassa on tuhansia kanoja.

Lypsynavetta oli ehkä paras näkemäni. Se oli sellainen ulkopihatto, jossa oli paksu olkikerros. Tosin kuulin myöhemmin eräältä eläinlääkäriltä, että tuollaisilla tiloilla on ongelmana se, että kovilla pakkasilla maito voi jäätyä lehmien vetimiin.* Kevät- ja syysaikaan muu alue oli liejuinen. Vasikat erotettiin emoistaan jo muutaman päivän kuluttua syntymästä.

Lihakarjatiloilla vasikat saivat olla emojensa kanssa ja eläimet laiduntivat kesäisin. Osan aikaa oli aika liejuista.

lehmalikanen (640x480)

Tämä luomutilan kaveri tapetaan, jotta ihmiset voisivat syödä sen lihaa

Jos nämä epäkohdat lähtisivät pois, sanoisinko sitten, että syökää luomua?

Otan vertauksen: Jos olisin elänyt 1800-luvun Yhdysvalloissa, toivon, että olisin ollut orjien puolestapuhuja, ”orja-aktivisti”. Toivon, että olisin ollut sellainen, joka olisi havitellut koko orjuuden lakkauttamista, eikä pelkästään esimerkiksi parempia työoloja tai pidempiä kahleita. Minulle olisi naurettu, minulle olisi sanottu, että ”mahdotonta”, minulle olisi sanottu, ettei talous kestä orjuuden lakkauttamista. Mutta toivottavasti en olisi antanut periksi.

Tiedän, että toiveeni on kaukainen. Itse olen ollut vegaanina puolet elämästäni, 17 vuotta. Päivääkään en ole katunut, enkä ole koskaan kokenut luopuvani mistään. Terveyteni on hyvä ja nautin ruuasta jota syön. Mutta monet muut ihmiset syövät lihaa, vaikkakin lähitulevaisuudessa lihan kulutusta on olosuhteiden pakosta pakko vähentää. Monien mielestä päivä ilman lihaa tuntuu mahdottomalta. Pitäisikö minun sanoa näille, että syökää edes luomulihaa? En sano.

Kasvissyöjien määrä lisääntyy. Esimerkiksi Yle uutisoi muutama vuosi sitten, että 20 % 15-24-vuotiaista naisista ei syö lihaa. Se on iso luku. Kun minä aloin kasvissyöjäksi 15-vuotiaana, olin hetken aikaa koulun ainoa kasvissyöjä.

Minä uskon ja toivon, että eläimet saavat ansaitsemansa arvon, enkä suostu sanomaan, että tapattakaa sellaisia eläimiä, jotka ovat eläneet hieman paremman elämän. Unelmani on kaukainen, eikä se tapahdu minun elinaikanani, mutta se ei silti tarkoita, että minun täytyisi antaa periksi. 1800-luvulla Yhdysvalloissa eli ihmisiä, jotka eivät antaneet periksi. Heidän ansiostaan ihmisorjuus kiellettiin lailla. Minä haluan olla heidän kaltaisensa.

 

* P.S. 9.4.2014: Eräs tilallinen otti yhteyttä ja kertoi, että heidän tilallaan lehmät ovat ympäri vuoden ulkona aamu- ja iltalypsyn välisen ajan, eikä maito ole koskaan jäätynyt vetimiin kovillakaan pakkasilla. Hyvä niin.

Toinen painos!

Onpa mukavaa, että jo heti viikko julkkareiden jälkeen kirjasta päätettiin tehdä toinen painos! Muutama päivä sitten uusi kirjasatsi sitten saapui Intoon. Mukava huomata, että niin moni on kiinnostunut eläinasioista ja haluaa lukea kirjan!

kuva

Olen myös kiertänyt siellä täällä ympäri Suomea kirjan tiimoilta ja vielä olisi tarkoitus mennä ainakin Turkuun, Kouvolaan ja Helsinkiin kertomaan kirjasta ja sen syntyprosessista. Aikataulut löytyvät täältä. Tervetuloa  kuuntelemaan!

Tässä blogissa on parhaimmillaan ollut päivän aikana noin 3000 kävijää. Kirjan Facebook-ryhmän on löytänyt jo yli 650 ihmistä, joka on kai ihan hyvä saavutus sekin.

Keskustelu eläimistä on vielä alkumetreillä ja lisää keskustelua ja tekoja tarvitaan, jotta eläinten asema paranisi!

 

Luonto vrt. vankeus

Lea Lastikka totesi  Huomenta Suomi -lähetyksessä, että luonnossa menehtyy huomattavasti enemmän eläimiä kuin tuotantotiloilla. Tällä hän perustelee sitä, että tuotantotiloilla eläimiä voi kuolla, ”koska se kuuluu tähän elämään.” Tiloilla menehtyy noin 3 % linnuista ennen teurastusta.

On totta, että luonnossa kuolee isojakin määriä lintuja vuodessa. Hippiäisistä jopa 90 % saattaa kuolla kovina pakkastalvina, harakoista 10-20 %. Eläimet paleltuvat kuoliaaksi, näkevät nälkää, kuolevat tauteihin tai jäävät pedon kynsiin.

Otetaanpa taas lemmikkiesimerkki. Ostan 140 neliöisen omakotitalon johon laitan viemäröinnin joka huoneeseen. Hankin sinne 1000 kissaa, joista kukin painaa seitsemän viikon päästä noin 5 kiloa. (vrt. broilereita on suositusten mukaan 35kg/m2). Kissoista kuolee 3 % eli 30 seitsemän viikon sisällä.

Osa kuolee nälkään, sillä jotkut kissoista ei kasva muiden tahdissa, eivätkä ylety vesinippoihin. Osa kuolee sydänpysähdyksiin. Osan tapan, sillä näen, että niiden jalat ovat vääntyneitä, käpälät murtuneita tai niillä on vesipöhöä tai niveltulehduksia. Osaa kituvista en huomaa, joten nämä kissat elävät esimerkiksi jalat vääntyneinä lajitovereidensa alla koko lyhyen elämänsä. Lopuista 970 kissasta noin puolet kärsii jonkinasteisista jalkaongemista.

Raadollinen esimerkki, eikö totta? Mutta broileritiloilla arkipäivää.

Luonnossa eläimillä on edes mahdollisuuksia yrittää selviytyä. Petoa voi päästä pakoon. Voi huolehtia mahdollisimman hyvin poikasista, jotta ne selviytyisivät aikuisiksi. Voi rakentaa itselleen ja perheelleen lämpimän ja turvallisen pesän. Muuttolintu voi lentää etelään kun päivät lyhenevät ja pohjoistuuli alkaa varoittaa talven tulosta.

Mutta mikä oleellisinta: voi nauttia elämästä.

Otetaan vertailuksi esimerkiksi tämä varis, joka laskee ”lumilaudallaan”:

Se selvästi nauttii elämästään. Sen jokainen päivä on erilainen. Erilaista ruokaa, erilaisia kohtaamisia, erilaisia leikkejä, erilaista säätä, mahdollisesti vähän eri maisemiakin.

Katso sitten tätä broileritilaa. Näetkö nautintoa? Näetkö iloa, vapauden riemua?

broilerihalli

Kuva: tehotuotanto.net

Ihminen vie munat kanaemoilta. Laittaa munat hautomakoneeseen. Vie pienet vastakuoriutuneet poikaset kasvatushalliin. Ottaa tällöin vastuun koko linnun elämästä. Voiko silloin verrata luontoon?

Voinko sanoa, että voin pitää tuhatta kissaa 140 neliön kokoisessa omakotitalossa ja viitata kintaalla niille 30:lle kärsivälle ja kuolleelle, koska luonnossa eläimiä kuitenkin kuolee enemmän? Eikö minulla pitäisi olla vastuu niistä eläimistä, jotka vangitsen, jotta niitä ei kituisi kuoliaaksi? Miten se onnistuu, jos kissoja on 1000? Entä silloin, kun lintuja on 100 000?

Kun olin töissä broilerihallissa, löysin joka päivä kymmeniä kituvia eläimiä, jotka sitten tapettiin. En varmasti löytänyt kaikkia. Tilallinen, jonka silmän pitäisi olla harjaantuneempi kuin minun, löysi kituvia melkein kymmenen kertaa vähemmän.

 

P.S. Pakko vielä saivarrella: Lastikka mainitsi, että luonnossa kymmeniä prosentteja eläimistä ei näe päivänvaloa kuin muutamia päiviä. Suomessa 100 % broilereista ei koskaan näe päivänvaloa, ellei lasketa mukaan sitä vaihetta, kun linnut pakataan teurasautoon.

P.P.S. Mikäli katsoitte Huomenta Suomi lähetyksen loppuun, viittasin tutkimukseen, jonka mukaan noin puolet broilereista kärsii jalkaongelmista. Kyseessä oli Welfare Quality -tutkimus, jonka mukaan 10-30 % broilereista kärsii kivuliaista jalkasairauksista. Suomessa tehdyssä ensimmäisessä broilerien Welfare Quality -arvioinneissa 50,4 % linnuista sai arvosanan 3 kävelytestissä, mikä tarkoittaa ”ilmeistä epänormaaliutta, vaikuttaa liikkumismahdollisuuteen” (käännetty WQ-ohjeista: obvious abnormality, affects ability to move). Vakavampia arvosanoja 4-5 sai 0,6 % linnuista (Lähde: Siipikarjaliiton lehti Suomen siipikarja 3/2013). EFSAn (European Food Safety Authority) raportissa arvosana 3 luokitellaan tasoksi, joka voi jo aiheuttaa linnulle kipua ja epämukavuutta.

Sanavalintoja

Jotkut ovat kimpaantuneet kirjastani sekä toisesta blogitekstistäni, jossa kutsun vasikoita poikasiksi. ”Tekis mieli kyseenalaistaa kys. kirjailijan ”pätevyys” ja ”ammattitietoisuus”, kun näin tekstissä lehmien poikimia VASIKOITA sanotaan ”POIKASIKSI””, kirjoittaa vihastunut henkilö eräällä keskustelupalstalla.
1387448_68429480

Tottakai tiedän, että lehmän poikanen on vasikka. Tiedän myös, että lehmä poikii, sika porsii, ihminen synnyttää. Käytän silti kirjassani välillä sanaa synnyttää. Käytän myös sanaa äitilehmä ja emo.

Miksi? Ehkä siksi, että se on jonkunlainen ”vastaisku” sille, miten eläintuotantopiireissä eläimistä puhutaan. Niissä eläimistä käytetty kieli on omanlaistaan. Eläin on eläinaines. Kituvat broilerit ovat karsittavia. Kun lehmä erotetaan vasikastaan, se vieroitetaan. Teuraaksi menevät eläimet eivät ole enää edes eläimiä vaan teuraita. Jos eläimille on langetettu tappotuomio, eläimet menevät poistoon. Jos eläin tapetaan tilalla, se menee Honkajoelle.

Mistä tämä johtuu? Ehkä tilallinen ei itsekään halua ajatella tapattavansa eläintä, vaan vain poistavansa sen? Eikä ole mukavaa puhua kituvista eläimistä, vaikka linnulla olisi jalka 90 asteen kulmassa tai siipi murtunut. Kyllähän karsittava tai poistettava kuulostaa kauniimmalta kuin kituva tai tapettava.

Kielikuvat eivät jää pelkästään tuotantotiloille: Esimerkiksi metsästyksessä eläimiä kaadetaan tai poistetaan luonnosta. Ihmisistä puhuttaessa samanlaisia vähäteleviä sanoja on paljon vähemmän. Esimerkiksi sodassa ihmisiä kaatuu.

Itsekin huomasin kirjoittaessani, että olisin mieluummin käyttänyt pahoissa kohdissa passiivia kuin aktiivia. Esimerkiksi kuvaillessani teurastusta tai eläimen lyömistä, kirjoitin teon ensin passiiviin, sillä ajattelin, etten halua loukata ihmistä ja kirjoittaa, että hän on tehnyt jotain sellaista. Sitten jälkikäteen muutin passiivin aktiiviksi monessa kohtaa kun järkeilin, että esimerkiksi teurastaja kuitenkin kokee tekevänsä oikein nylkiessään eläimen, joten voin minä kirjoittaa että nimenomaan hän on sen tehnyt. Tämä tunne tuli vaikka kirjoitinkin kaikki nimettöminä. Omituista.

Miksi poikanen-sanan käyttö herättää vihaa ja saa jonkun kyseenalaistamaan kaiken muun tietoni? Ehkä se johtuu siitä, että ”poikanen” herättää sanana enemmän myötätuntoa kuin ”vasikka”, sillä se on poika-sanan hellittelymuoto. Poikanen-sana tuo eläimen lähemmäs ajatusta, että eläimellä on äiti, emo. Jos kyse olisi pelkästä kielioppivirheestä, ei se aiheuttaisi samanlaista vihaa. Nyt eläin halutaan mahdollisimman kauas siitä ajatuksesta, että sillä olisi emo, joka sitä kaipaa.

Sitä paitsi, ei se poikanen virhe ole. Kyllä se nyt vain niin on, että vasikka on lehmän poikanen, lapsi. Vaikkakin Kotimaisten kielten keskuksen nettisivujen mukaan ”silloin kun jälkeläisellä on lajikohtainen nimitys, yleisnimityksiä poikanen, poika, pentu, penikka ei ole tapana käyttää sen rinnalla.” Kuitenkin, mikäli se sopii tekstin tyylilajiin, sitä voi käyttää, vastattiin vielä puhelimitse kyseisestä laitoksesta.

Kenen syy?

Vierailin muutama vuosi sitten avointen ovien päivänä turkistarhalla. Jutellessani tarhaajan kanssa hän oli vilpittömästi pahoillaan siitä, että hän hoitaa eläimiä parhaansa mukaan, mutta silti hänen elinkeinoaan arvostellaan. Jotkut kyläläiset jopa lopettivat tervehtimisen seuraavana päivänä, kun julkisuuteen oli tullut salaa kuvattua materiaalia turkistarhoilta.

Todennäköisesti tarhaaja hoitikin eläimiä niin hyvin kuin niissä puitteissa hän nyt voi hoitaa. Ja niin tekee todennäköisesti iso osa muistakin eläintilallisista. Mutta koska puitteet ovat mitkä ovat, hoito ei takaa eläinten hyvinvointia.

1145720_90221289

Otetaanpa esimerkki. Mitäpä jos hankkisin neljä labradorinnoutajaa ja laittaisin ne kaikki neljän neliön kylpyhuoneeseen. Napsauttaisin valot päälle aamuisin ja sammuttiaisin ne iltaisin. Ruokkisin eläimet kahdesti päivässä ja vettä olisi tarjolla koko ajan. Korjaisin ulosteet (ne mitä nyt siinä tilassa saisi korjattua). Antaisin koirille leikkikaluksi pallon. Kutsuisin eläinlääkärin jos koirat satuttaisivat itsensä tai toisensa.

Mitä tapahtuisi siinä vaiheessa?

Aivan oikein, siinä vaiheessa eläinlääkäri kutsuisi paikalle ehkä poliisin ja saisin rikossyytteen. Tai ainakin antaisi ukaasin, että jos en päästä koiria pois kylpyhuoneesta saan rikossyytteen. Minä olisin tehnyt parhaani, mutta silti koirat olisivat apaattisia ja mahdollisesti tappelisivat keskenään. Liukastelisivat märällä lattialla ja olisivat ulosteen tahrimat. Ilmastoinnista huolimatta nämä mielettömän tarkkahajuiset eläimet joutuisivat viettämän elämänsä kammottavassa löyhkässä.

Suomessa elää tällä hetkellä miljoonia eläimiä samankaltaisissa olosuhteissa. Enkä puhu nyt koirista (joita ikävä kyllä varmasti myös on), vaan sioista, naudoista ja kanoista.

Kenen syytä tämä kaikki on? Eläintilalliset tekevät parhaansa, mutta eläimet voivat huonosti. Siat purevat karsinoitaan tai toisiaan, kanat nokkivat toisiltaan höyheniä ja lehmät jumittavat paikoillaan 8-10 kuukautta vuodessa.

”Kuluttajat”, sanovat lainlaatijat. Eläintuotteista ei suostuta maksamaan tarpeeksi. ”Tilalliset”, toteavat kuluttajat. ”Lainlaatijat”, toteavat tilalliset. Sitten syytellään puolin ja toisin kaikkia osapuolia ja noidankehä on valmis.

”Eläinkäsitys”, sanon minä.

Ihmisten eläinkäsitys on osittain jäänyt johonkin 1600-luvulle. Aikaan, jolloin todettiin, että eläimet olivat koneita eivätkä tunne kipua. Tällöin ajateltiin, että hakatun koiran huuto todisti yhtä paljon kivusta kuin urkujen ääni todisti soittimen kivusta.

Balcomben ”Eläimellinen nautinto” -teoksessa Peter Singer kuvaa alkusanoissa psykologian laitosten ajatusmaailmaa vielä 1960-luvulla:  ”Jos silloin esitti, että eläin, jolle annettiin sähköshokki, tunsi kipua, syyllistyi antropomorfismiin, eläinten liialliseen inhimillistämiseen, kuolemansyntiin. Shokki kuvattiin sen sijaan ”aversiiviseksi ärsykkeeksi”, josta eläin siirtyi tai ainakin pyrki siirtymään pois. Jos oli tabu sanoa, että eläin tunsi kipua, niin mieleen ei edes juolahtanut todeta, että ne saattaisivat kokea mielihyvää.”

2010-luvulla on päästy hieman pidemmälle, mutta ei vielä tuotantotiloille ja lainlaatijoiden pöydälle saakka. Labradorinnoutaja neliön kokoisessa haisevassa tilassa on monelle kauhistus, sikaloissa sioille se on arkipäivää. Tarvitsemme kokonaista kulttuurillista muutosta, jotta myös tuotantoeläimet pääsevät pois siitä roolista, johon ihminen on ne pitkässä historiassa alistanut.

Yksittäistapaus, mätä omena, yksittäistapaus…

Olen sanonu monessa mediassa, etteivät eläintilojen ongelmat ole yksittäistapauksia. Tämä on aiheuttanut kiukkua joissakin ihmisissä. Jotkut ovat suorastaan loukkaantuneet.  Ei kaikilla tiloilla ole ongelmia! Nyt mustamaalataan kaikki suomalaiset tilalliset ja tuotanto siirtyy sitten ulkomaille!

Ehkä vastaiskuna sanomisilleni on perustettu Facebook-ryhmä ”Avoin kuvapäiväkirja maaseudun tuottajilta”. Arvostan avoimuutta, mutta missä ovat kaikki sikalat, parsinavetat, broilerihallit ja kanalat?  Entä saisinko videokuvaa myös lehmästä, joka etsii vasikkaansa joka siltä on viety?

No, mutta onhan niitä hyviäkin tiloja! Meidän kaikilla lehmillä on nimet! Ne ovat kuin työkavereita! Perheenjäseniä!

Minulla on vähän eri käsitys työkavereista ja varsinkin perheenjäsenistä. Minä en popsi suuhuni työkavereitani, eikä onneksi kukaan työkavereista ole halunnut teurastaa minua, vaikka välillä tuottavuuteni onkin laskenut.

Mitä Mansikki ajattelee siitä, että sillä on nimi, mutta eläin on kiinni parressa kuukaudesta toiseen? Onko sillä loppujen lopuksi väliä, onko sen nimi Mansikki vai lehmä numero 205, jos elämä kuitenkin on kurjaa?

Ai niin, eiväthän kaikki lehmät ole parressa. On olemassa myös niitä hyviä tiloja. Pihattoja, joissa lehmät pääsevät aina ulos, myös talvisin. (Ne muuten ovat niitä kuuluisia yksittäistapauksia!) Mitenkäs niissä, lehmät pidetään autuaasti vanhuuteen saakka ja vasikka saa käyskennellä emonsa kanssa niin kauan kunnes lehmä vieroittaa poikasensa…Ai niin, niillä hyvilläkin tiloilla maito menee ihmisille eikä vasikoille.

utareliivit2 (640x480)

Sirkka-Liisa Anttila sivusi tänään kirjaani Studio 55 -ohjelmassa (kohta 15.30.) Sen  lisäksi, että hän vähätteli tytöttelemällä minua,  varhaisessa keski-iässä olevaa naista, hän myös halveerasi ihmisiä, joiden tiloilla olin harjoittelussa tai joissa on käyty salakuvaamassa. Anttilan mukaan tiloilla on ongelmia silloin, kun isäntä tai emäntä on burn outin partaalla.

Uupumusta on silloin, kun eläimet jätetään ruokkimatta, lanta ajamatta, sorkat hoitamatta. Silloin, kun pihaan kaartaa eläinsuojeluvalvoja ja poliisi. En huomannut tällaista uupumusta tai muuta vastaavaa yhdelläkään tilalla. Suurimmalla osalla tiloista asiat hoidettiin suurimmaksi osaksi lain kirjainta noudatten. Ongelma onkin, ettei se riitä.

Esimerkiksi sillä tilalla, jossa emakko oli kääntymisen estävässä häkissä iso lapapaise aukinaisena, noudatettiin lakia. Sillä sikatilalla, jossa karsinoissa oli kahdeksan sikaa kymmenellä neliöllä (lain mukaan olisi voinut olla tuplasti enemmän) , ja virikkeenä 30 sentin metalliketju, kehui eläinlääkäri, että sikalassa on alhaisempi kuolleisuus kuin muualla ja hylkyjä teurastamossa oli tullut vähemmän kuin muilla tiloilla keskimäärin.

Siinä navetassa, jossa vasikka yritti pomppia karsinassaan, muttei mahtunut, noudatettiin lakia.

Siinä kanalassa, jossa kanojen takamus loisti punasena höyhenpuvun puutteesta ja kynnet olivat kuin noita-akalla, noudatettiin lakia.

Harjoittelijoita tuskin päästetään tiloille, joissa eläinsuojelulakia rikotaan selvästi. Tiloille, joissa on tätä Anttilan mainitsemaan uupumusta. Ikävä tosiasia on, että lakia noudatetaan, mutta eläimet voivat silti pahoin. Elisa Aaltola ja Birgitta Wahlberg kirjoittavat Helsingin Sanomien vieraskynässä ”On syytä muistaa, että eläinsuojelulait keskittyvät ”tarpeettoman kärsimyksen” ja ”sallitun kärsimyksen” välisen rajan vetämiseen. Lainsäädäntö ei siis kyseenalaista eläimen kärsimystä sinänsä vaan keskittyy kärsimyksen sääntelemiseen taloudellisten intressien rajoissa.”

Miltä tuntuu esimerkiksi sikatilalliselta, jonka tilalla on käyty kuvaamassa, kuulla että hän on uupunut, burn outin partaalla ja siksi eläimet voivat huonosti? Tai että hän on alan ”mätä omena”? Että sinä olet vain yksittäistapaus, muut ovat paljon parempia? Vaikka tämä tilallinen tietää, että muissa sikaloissa asiat ovat melko samalla tavalla.

Kyse ei ole yksittäistapauksista, kyse ei useinkaan ole uupumisesta, vaan tavallisesta arjesta suomalaisilla eläintiloilla.  Arjesta, jossa eläimen arvo mitataan rahassa.

cropped-salainenpaivakirja_luonnos.jpg